Hameenhelmat heilahtivat merituulessa. Sahatavara liikkui ripeästi käsistä toisiin, ja samalla ilman täytti iloinen rupattelu. Sota oli hiljattain päättynyt, ja tällöin satamatyöläisistä naisia oli lähes kolmasosa.

Kantasataman historian ensimetreillä 1890-luvulla puhuttiin ”repijänaisista” – he olivat sataman naispuolisia työntekijöitä, jotka tuolloin lastasivat laivoihin piensahatavaratuotteita. Sataman kehittyessä myös työt muuttuivat monipuolisemmiksi. 1920-luvulla naiset purkasivat glaubersuolan lisäksi tulikivilasteja, eli siis jauhemaista rikkiä, ja yrittivät kaikin keinoin suojata keuhkojaan ja silmiään pölisevältä materiaalilta. Noh – lopputulos ei aina onnistunut, ja silmiä saattoi kuulemma kirvellä viikkojakin.

Kantasatamaan saapui 1930-luvulta alkaen paljon hiililaivoja, jotka olivat pääasiassa sataman naisten työmaa. He lapioivat hiiltä laivan ruumassa, eikä kasvojen ja vaatteiden tahriintumista voinut välttää – sen verran sotkuista se puuha oli! Työ oli raskasta, mutta myös tiivistä ja järjestelmällistä, ja pian sen ympärille syntyikin oma erityinen lempparinaisten ammattikuntansa, joka piti pintansa vuosikausia.

Satamatyö oli epäsäännöllistä, ja siten myös töihin pyrkivät naiset odottelivat rannassa komennusta ahtaustöihin. Aina työt eivät olleet itsestäänselvyys, sillä vakituisemmat tekijät olivat työnjohtajien suosiossa. Mutta ilman töitä jääminen ei tottavie tarkoittanut naisille joutenoloa! On nimittäin kerrottu, että sataman liepeille jääneet uutterat työntekijäehdokkaat kutoivat sukkaa, virkkasivat ja ompelivat odotellessaan komennusta töihin.

Vaikka perheelliset naiset toivatkin lisätienestiä taloon menemällä töihin Kantasatamaan, ei uuteen työhön suhtauduttu kotona aina suopeasti. Sataman maine ei ollut – sanotaanko – kovin mairitteleva. Satamassa huumori oli ronskia ja miehet vokottelivat naispuolisia työkavereitaan peittelemättä. Mutta kappas – naiset eivät kuitenkaan jääneet hiljaiseksi, vaan pistivät usein kollegoilleen takaisin kovin sanoin! Myös ärräpäät lentelivät tasaisesti työn tuoksinnassa, ihan kaikkien suista. Raskas työ taisi vaatia roisia kielenkäyttöä!

Sotien aikana miesten lähtiessä rintamalle, naiset pitivät kodin lisäksi satamatoiminnan pyörimässä: he kärräsivät päivä toisensä jälkeen paperirullia ja selluloosapaaleja, kun rintamalla jyrisi. Sotien jälkeen naisten määrä Kantasataman työntekijöistä oli huipussaan: säilyneiden tilastojen mukaan esimerkiksi kesäkuussa 1946 sataman noin 500:stä työntekijästä 157 oli naisia.

1950-luvulla puhalsivat muutoksen tuulet, jotka olivat sataman naisille kovin epäsuotuisia: heidän ei enää katsottu sopivan ahtaustyöhön, ja siitä alkaen uusia naispuolisia työntekijöitä ei enää palkattu. Pari vuosikymmentä myöhemmin naiset olivat kadonneet satamatöistä lähes täysin. Repijä- ja lempparinaisten aikakaudessa kasvoi kuitenkin tasa-arvon siemen, sillä ahtaajanaiset saivat vapauden päättää omasta elämästään ja ajankäytöstään – katsos tämähän ei niihin aikoihin ollut mikään itsestäänselvyys. Nykypäivän Kantasatama vaalii näiden naisten perintöä rakentaen tasa-arvoisempaa huomista, jossa kuka tahansa voi rakentaa omaa tarinaansa tieteen, tutkimuksen ja taiteen äärellä.