Oli 1930-luku. Sota oli juuri päättynyt ja elämä alkoi näyttää valoisammalta. Laivoja saapui Kotkan Kantasatamaan kiihkeällä tahdilla, ja satama-alueella kuhisi. Satama työllisti satoja ihmisiä ja laitureille oli muodostunut tuttujen kasvojen joukko, kun samat työntekijät ahtasivat ja purkasivat kaukaa tulleita aluksia.

Säilyneiden tarinoiden mukaan jo Kantasataman ensimetreillä, 1870-luvun puolella, Kotkansaarelle alkoi muodostumaan kesäisin alueelle saapuva työläisten joukko, joka osallistui rannalle saapuneiden laivojen purkuun. Tiettävästi selkeitä työvuoroja ei vielä ollut – purku oli laivaliikenteestä riippuvainen mahdollisuus tienata ja tuoda leipää pöytään, näin kerrotaan.

Ennen satamatoiminnan merkittävää koneistumista 1950-luvulta alkaen töitä tehtiin lähinnä käsipelillä. Satamatyöntekijät lemppasivat painaviakin kuormia pääosin lihasvoimin. Esimerkiksi jopa 200 kiloa painavan sellupaalin lastaus vaati paitsi riuskaa voimaa, myös oikeanlaista tekniikkaa. Hyvä kunto, raskaiden työolojen sietäminen ja yhteistyö muiden työntekijöiden kesken oli varmasti valttia! Mikäli satamaan jäi töihin pidemmäksi aikaa, töitä tehtiin ennen nykyisenlaista eläkejärjestelmää niin kauan kuin jaksettiin ja pystyttiin. Jotkut lopettivat työt vasta ikäihmisinä, kun kroppa ei enää yksinkertaisesti kestänyt.

Joskus 1800- ja 1900-luvun taitteessa satamatyöntekijät nousivat barrikadeille. Työntekijät lakkoilivat ja neuvottelivat olojensa parantamisen puolesta. Ammattiliittoja alkoi hiljalleen rakentua, ja satamatyöntekijät vaativat oikeuksiensa parantamista Kotkan lisäksi pitkin maata. Huutoon vastattiin, ja esimerkiksi työpäivien pituutta leikattiin ja työturvallisuutta lisättiin – syystäkin.

Satamatyöntekijöiden keskuuteen syntyi oma, vahva kulttuurinsa, joka sai pontta arjesta Kantasatamassa. Tupakointi oli kuulemma yleistä satamatyöntekijöiden keskuudessa, ja 1920-luvulla sattuneiden tulipalojen myötä satama-alueella rajoittamaton tupakointi kiellettiin ja satamaan nimettiin tätä valvova virkamies. Tarinoiden mukaan tupakkaan mieltyneet ja siksi närkästyneet satamatyöntekijät alkoivat kutsumaan virkamiestä tupakkapoliisiksi – arvonimi sekin.

Tasa-arvoakin kotkalaisten satamatyöntekijöiden keskuudessa vaadittiin – ja menestyksekkäästi vaadittiinkin! Kerrotaan, että vuonna 1945 lyhyen lakon seurauksena satamassa työskennelleiden naisten palkkoihin saatiin korotusta, kun aiemmin ero miesten ja naisten palkoissa oli huomattava.

Kiristyvä kilpailu ja yhä uudistuvat vaatimukset kysyivät Kotkan satamalta jatkuvasti muuntautumiskykyä. Ei ihmekkään, että samaa muuntautumiskykyä tarvittiin myös kotkalaisilta satamatyöntekijöiltä. Vuosien saatossa tämä porukka on ollut jatkuvasti uuden äärellä, muovautuen muutoksen mukana ja osaltaan myös ajanut muutosta. Matkaan mahtuu ylä- ja alamäkiä, mutta kaikkiaan työntekijät ovat puskeneet sitkeästi kohti uutta ja nostaneet Kantasataman aikanaan Suomen kärkisatamien joukkoon.

Kiitos kaikille Kotkan Kantasataman satamatyöntekijöille kautta aikojen. Ilman tätä uutteraa joukkoa satamillaan hengittäneen Kotkan nykytilanne olisi taatusti toisenlainen!